Ei ole suurempaa rakkautta kuin äidinrakkaus, sanotaan. Korvissani tuo kuulostaa lähinnä surkealta vitsiltä, sellaiselta jolle ei viitsi edes tuhahtaa. En minä ole kokenut sitä kamalaa fyysistä väkivaltaa, mitä saa jostain lukea, kohdalleni on osunut se henkinen pahoinpitely. Välillä mietin onko tuo solvaaminen, halventaminen ja alistaminen ihan normaalia ja olenko itse häiriintynyt pullikoidessani vastaan.
En muista tapahtumaa jossa äitini olisi seissyt rinnallani antamassa tukea kun sitä olisin tarvinnut. Arvostelua ja tuomitsemista olen kyllä saanut senkin edestä.
Nyt olen täysi-ikäinen nainen ja tunnen itseni hyvinkin kehittymättömäksi äitini puuttuessa jatkuvasti elämääni ja kaivaessaan henkilökohtaisia asioitani esille, niin harrastusten, talouden kuin muidenkin elämäni osa-alueiden osalta. On vain niin vaikeaa asettua tälläistä vastaan, koska tämä tapa on ainoa jonka tiedän.
Ja tiedän, ettei se ole oikein.
